Joulupuu on kompensoitu

Ah, tätä kulutusjuhlaa. Raha virtaa – se tekee myyjän iloiseksi, aiheuttaa ostajassa ahdistusta ja murhetta sille, joka ei pysty ostamaan. Maailma pyörii rahalla. Vaikka raha ei tee onnelliseksi, sillä saa ostettua nykyään kaikkea mukavaa kuten uuden nenän tai avaruusmatkan. Tai sitten voi syväjäädyttää oman ruumiinsa, jotta voi palata elämään uudelleen maailmanlopun jälkeen.

Rahalla voi tehdä myös hyvää. Auttaa sitä, joka ei voi ostaa tai vaikka sijoittaa sen ympäristöön. Sillä voi kunnostaa vesistöjä, puhdistaa pilaantuneita maita, kerätä jätettä merestä tai purkaa tarpeettomia patoja. Toisaalta voi myös ostaa luvan pilata ympäristöä. Päästöistä käydään kauppaa ja ympäristölle aiheutettua haittaa kompensoidaan rahalla.

Täytyy olla iloinen, että ympäristötietoisuus on kasvanut ja kuluttajat ovat entistä valmiimpia maksamaan siitä, että kuluttaminen voisi tapahtua hyvällä omatunnolla ympäristö huomioiden. Kriittinen lukutaito on kuitenkin arvokas kansalaistaito tässä tietoyhteiskunnassa, jossa markkinoidaan mielikuvia. Bio-, eko- tai lähi-etuliitteellä varustettu tuote ei välttämättä tarkoita sitä, että se olisi hyvä ostos. Koska ympäristöystävällisyys on markkinointivaltti, mahtuu joukkoon paljon myös sellaista, mitä voisi kutsua viherpesuksi. Yritys voi tehdä ympäristölle hyvää jossain muualla ja markkinoida sitä näyttävästi, vaikka perustoiminta saattaakin pilata ympäristöä toisaalla. Kompensointi on haasteellista.

Kompensaatio on tuttua myös ympäristöluvituksessa. Perinteisesti kalastolle aiheutuva haitta on määrätty kompensoitavaksi kalatalousmaksulla. Raha ohjataan pääosin kalaistutuksiin tai muihin vesienhoitotoimenpiteisiin. Asiasta tekee vaikean se, ettei rahalla voi useinkaan korvata sitä, mikä on pilattu. Ei ainakaan täysimääräisesti. Istutettu kala ei ole ikinä sama kuin luonnonkala, jolla on kaikki valmiudet tuottaa hyviä jälkeläisiä ja edellytykset toimia ympäristössä, jonka se mieltää kodikseen. Istutuksilla on kaiken lisäksi luotu mielikuva, että tässä tuhansien järvien maassa kalasto voi hyvin. Moni ei tule ajatelleeksi sitä, että hänen pyytämänsä kala saattaakin olla lähtöisin kasvatuslaitokselta ja ihminen on vapauttanut sen luontoon, jotta kalastajilla olisi jotain mitä kalastaa. Entäpä jos istutukset lopetettaisiin kokonaan?

Ihminen on kalan suhteen valikoiva peto. Vaelluskalat, kuten taimen ja lohi, ovat niitä kaloja, joita ruokapöydässä arvostetaan kaikkein eniten. Kyseiset lajit ovat kärsineet myös ihmistoiminnasta kaikkein eniten, jopa niin paljon, että ne ovat joko äärimmäisen tai erittäin uhanalaisia. Esimerkiksi Saimaan järvilohi on saimaannorppaa uhanalaisempi. Suurin syy tähän on vaellusesteet ja kutupaikkojen puuttuminen. Kun kalat eivät pääse lisääntymään, pienet kannat eivät myöskään kestä verkkokalastusta, jossa saalista ei valikoida. Kalat, jotka ovat parhaiten sopeutuneet elämään rehevöityvissä järvissä ja joille löytyy myös kutupaikkoja, eivät taas ole ruokapöydässä yhtä kovassa suosiossa. Epätasainen kalastus, istutukset, verkkopyynti, vaellusesteet ja rehevöityminen vaikuttavat kaikki johonkin kohtaan luonnon herkässä kiertokulussa ja sen monisäikeisissä riippuvuussuhteissa. Tilannetta on vaikea mieltää, sillä kalatiskiltä on edelleenkin mahdollista ostaa jalokalafile joulupöytään.

On onni, että maailmanlaajuisesti tarkasteltuna Suomessa ympäristöllä on ainakin jonkinlainen arvo. Vaakakupissa ympäristölle merkittyjen punnusten paino on jopa kasvanut. Puhtaalla vesistöllä on painoarvo, jota ei edes rahasäkit toisessa vaakakupissa saa enää keikahtamaan ylös. Mutta sekään ei ratkaise kulutusongelmaa. Jossain muualla ympäristöllä ei ehkä ole punnuksia vaakakupissa lainkaan ja kasvavan kulutuksen vaatima tuotanto siirretään sinne. Toki saamme osamme myös matkailun kautta takaisin, kun pilatusta ympäristöstä turistit tulevat meille ihmettelemään kirkasta taivasta. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan valitse paremmin suoriutuneita maita ja kurita niitä vähemmän. Itse asiassa se kurittaa nopeammin äärilaitojen kansoja, kuten meitä arktisella alueella. Pian turistikin vaatii rahojaan takaisin, kun määränpäässä ei ollutkaan lunta kuten matkaesitteessä mainostettiin.

Sähköntuotanto on suurin globaali ongelma. Talouskasvuun tähtäävä maailma vaatii koko ajan lisää sähköä, mutta sähköntuotannossa ei ole yhtäkään täysin ongelmatonta tapaa tuottaa sitä. Ellei ikiliikkujaa keksitä, jää vaihtoehdoksi sähkönkulutuksen vähentäminen. Sähkönkulutuksen vähentäminen tarkoittaisi kaiken kulutuksen vähentämistä. Kaiken kulutuksen vähentäminen tarkoittaisi rahavirtojen pienentymistä ja sen hanan kääntäminen on haasteellista.

Mistä minä olisin itse valmis luopumaan? Jättäisinkö joulusaunan lämmittämättä? Lopettaisinko koskikalastuksen Suomessa kokonaan? Luopuisinko autosta? Voinko vain olla tekemättä mitään ja ajatella, ettei millään kuitenkaan ole vaikutusta mihinkään. Ehkä voisin vain maksaa omatuntoni puhtaaksi ja lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen luonnon hyväksi. Jospa siis kompensoisin oman kulutukseni siltä osin kuin en kykene sitä vähentämään. Sanoiko joku, että kompensointi on haasteellista?

Rauhallista joulumieltä toivottaen,
Sari

Ps. Voisin kyllä kalastaa hauen joulupöytään, mutta jäät eivät vieläkään kanna.